"Perinteen varjossa vai perinnettä rikkoen"

Tervetuloa, hyvä yleisö. On suuri ilo ja kunnia olla tänään täällä kertomassa jotain itsestäni, omasta historiastani ja musiikistani. Esittelen muutamia urkuteoksiani, ja ne soittaa tänä iltana Markku Mäkinen, jonka tunnen vuosien takaa ja joka on soittanut teoksiani myös cd-levylle. 

Aloitin musiikin opiskelun aivan liian myöhään, mutta musiikki kyllä kuului jokapäiväiseen elämääni jo pikkupoikana. Meillä laulettiin kotona, minäkin lauloin mielelläni isän säestäessä. Isä myös opetti minulle ensimmäisen virren kaksiäänisesti, se oli Totuuden Henki – muistan sen bassostemman vieläkin. Se oli hienoa. Siitä sitten virsivarasto vähitellen karttui, ja nuoteista soittaminenkin tuli mukaan jo melko varhain. En muista miten ne opin, mutta jotenkin se tapahtui omalla painollaan.

Soitin urkumusiikkia hyvin vakavasti jo ennen kuin aloin musiikkia opiskella – harmoonilla, joka oli ensimmäinen soittimeni. Monet Bachin teokset tulivat tutuiksi, siis lähinnä Bachin, koska hänen nuottejaan meille oli hankittu, esim. Toccata d-molli. Samassa vihkossa oli monta muutakin kappaletta. Näin Bach tuli tutuksi vähitellen, vaikka harmoonilla ja puutteellisella soittotaidollani en toki pystynyt kaikkia nuotteja tai kappaleita edes soittamaan.

Aloin myös säveltää melko varhain, varhaisessa teini-iässä. Taitoa ei ollut mutta intoa sitäkin enemmän. Tietysti uruille "piti" säveltää Bachin tyyliin, mitä tuo tyyli sitten tarkoittikaan, en minä sitä silloin tiennyt. Ja pianolle yritin kai säveltää Chopinin tai Merikannon tyyliin, joka tapauksessa erittäin virtuoottisesti enkä tietenkään pystynyt soittamaan tuotoksiani – varsinkaan harmoonilla. Nuo nuotit ovat aikojen saatossa hävinneet, mikä ei tietenkään ole suuri vahinko. Toisaalta olisi mielenkiintoista niitä tutkailla.

"Perinteen varjossa" on käsite, joka tuntuu tarkoittavan jotain hieman negatiivista asiaintilaa – ja ilman sen varjon olemassaoloa kaikki olisi paremmin ja elämä, myös musiikin tekeminen sujuisi vaivattomammin. Niin ja kuka on Bachin, kuka Sibeliuksen varjossa. Kun tein ensimmäisiä sävellyksiäni, minulla ei oikeastaan edes ollut mitään "perinnettä", en tietoisesti ainakaan määritellyt, mitä se voisi olla. Kuuntelin paljon musiikkia, oikeastaan kasvoin musiikin ympäröimänä, jopa elin musiikin, tietynlaisen musiikin, sisällä. Se oli yhtä luonnollista kuin hengittäminen; se musiikki oli vain olemassa minulle enkä analysoinut mitään. Se oli Bachia, kuten jo mainittiin, mutta lukematon määrä muutakin musiikkia, siis kirkkomusiikkia ja muuta klassista musiikkia. Kevyt musiikki oli elämänpiiristäni suljettu kokonaan pois eikä sitä kotona kuunneltu.

Kun yläkouluvuosina löysin kirjaston musiikkiosaston LP-levyineen ja partituureineen, oli kuin olisin löytänyt aarteen. Lainasin ja tutkin nuotteja säännöllisesti. Mozartin, Sibeliuksen ja Mahlerin sinfoniat, Prokofjev, Elgar, Madetoja, Rautavaara, Liszt, Alain, Messiaen, kaikki tämä tuli vastaan. Nuottien lukeminen, suoranainen ihailu, oli oma tapani tutustua musiikkiin, siis ei kovin analyyttinen tutkiminen. Jopa ostin nuotteja siksi, että ne olivat grafiikaltaan niin hyvän näköisiä. Soittelu, improvisointi ei ollut minun tapani tehdä musiikkia. Minua kiehtoi ja edelleen kiehtoo se, miten paperilla olevista nuoteista syntyy soivaa musiikkia – tai miten soivaa musiikkia voidaan vangita nuoteiksi.

Guy Bovetin soittama Lisztin fantasia Ad nos ad salutarem undam Oulun Tuomiokirkossa oli lukiolaispojalle aivan käsittämättömän voimakas kokemus, taivaat valehtelematta aukesivat, musiikkitaivaat. Toinen huippukokemus oli vaikkapa Messiaenin Dieu parmi nous (Jumala keskellämme) Maija Lehtosen soittamana samassa kirkossa (oli siinä konsertissa toki muitakin hienoja teoksia). Silloinkin taivaat avautuivat – ja toki taivaita availtiin monet kerrat, kun suuret muusikot siellä soittivat. Ja koitti sekin päivä, että itse sain niiden urkujen ääressä istua ja soittaa.

Madetojan musiikkilukiossa aloitin varsinaisen musiikin aktiivisen opiskelun, ja siitäpä avautuikin aivan uudenlainen maailma, myös pianonsoiton opiskelu, siis vasta silloin. Ja sitten kanttoriopinnot muutamia vuosia myöhemmin.

Mennäänpä musiikkiin ja kuunnellaan koraalialkusoitto "Käy aavaa merta purtemme", se on tehty jotain vajaat kymmenen vuotta sitten. Se on illan teemaan hyvin sopiva, koska siinä perinne ja nykypäivä kohtaavat sulassa sovussa.

-----------------

Sanotaanko vaikka että jokaisella on bachinsa – emmekä välty Bachilta tässä(kään) kappaleessa, toki Bach-sitaatti on tietoinen ratkaisu – tai oikeastaan annoin sen tulla mukaan kun se tuli lähes väkisin.

Mennään ajassa taaksepäin. Partitan "Taas armon kyllyydestä" tein joskus opiskeluaikoina, yli kolmekymmentä vuotta sitten. Olen sitä tosin vuosien varrella täydentänyt ja korjannut. Kyseessä on klassinen partita, siis tuota saksalaista koraalia käsitellään eri osissa eri tavoin muunneltuna. Siinä on kuusi osaa: 1) ensin koraali esitellään, 2) sitten c.f. sopraanossa koloroituna, 3) c.f. tenorissa, 4) mollivariaatio, 5) c.f. bassossa, eräänlainen skertso-osa sekä 6) voimakas, juhlava osa, joka alkaa jalkiosoololla. Tässä mallina olivat ennen muuta Sulo Salosen partitat, mutta tietysti myös Bach ja muut barokin mestarit.

--------------------------

Moni säveltäjä on pyrkinyt rikkomaan perinnettä, siis perinne on koettu painolastina, josta pitää pyrkiä vapaaksi. Siis halutaan luoda jotain sellaista uutta, jossa ei ole mukana mitään entistä, vaan on ikään kuin keksitty jotain aivan uutta. Voiko se edes onnistua? Toki tiedämme musiikin historiaa lukeneina, että tällaisia irtiottoja on aina ollut ja niitä on tarvittu. Moni klassikko on aikanaan ollut tällainen uusien polkujen raivaaja. Mutta toisaalta, moni tällainen uusia uria aukova mestari on myös ottanut askeleita taaksepäin, sieltä perinteestä onkin haettu jotain sellaista pysyvyyttä, jatkumoa, sellaista maaperää, joka on valmiiksi hedelmällistä. Nykypäivänä ei ole enää edes mitenkään outoa tämä perinteeseen tukeutuminen ja sieltä ammentaminen. Musiikki saa olla kaunista eikä ole häpeä kirjoittaa sellaista. Kuitenkaan musiikki ei tietenkään voi olla pelkästään harmonisen, puhtaan ja sopusointuisen elämän kuvaamista, vaan siihen tulee sisältyä inhimillisen elämän kaikki piirteet. Myös tuskaa, kärsimystä, elämän raihnaisuutta on kuvattu ja pitää voida kuvata musiikilla. Siis musiikki on elämää ja elämä musiikkia – ainakin pääosin.

Seuraavaksi kuullaan kolme liturgista kappaletta, ne ovat melko tuoreita teoksia. Ensimmäisen niistä, Kyrie eleison, tein kymmenkunta vuotta sitten erään cd-levyn urkusooloksi. Se kaipasi seurakseen muita osia, jotka sitten syntyivät myöhemmin. Näin syntyi kolmen kappaleen sarja: Kyrie eleison, Koraali ja Fuuga. Kyriessä musiikki nousee alun hiljaisista sävelaiheista lopun voimakkaaseen, rytmisesti vahvaan huipennukseen. Se on ikään kuin huudahdus, johon ei tule vastausta – ainakaan vielä ensimmäisessä osassa. Se on muotorakenteeltaan chaconne, jossa bassoääni toistuu koko ajan lähes muuttumattomana. Seuraava osa Koraali ei perustu luterilaiseen koraaliin eli virsisävelmään, vaan on fantasiamainen sävellys ranskalaisen urkusäveltäjämestarin Cesar Franckin hengessä. Siinä on tosin kuultavissa koraalimaisia melodioita tai aihelmia. Kappaleessa on myös improvisatorisia jaksoja. Fuugan teeman olen muodostanut Cesar Franckin nimen kirjaimista (C-E-Es-A-F-F-A-C-H-Fis-G-Dis-E-E-G-Fis), ja teema esiintyy pari kertaa myös peilikuvaksi käännettynä. Vastaäänenä on joitakin kertoja esiintyvä ylös- ja alaspäinen duuriasteikko. Jotain ranskalaista väriä teoksessa on, mutta en ole tarkoituksella hakenut sellaista. Tuon fuugan teeman Franck-aihe syntyi jostain ideasta, en muista mistä, joka tapauksessa ennen kuin edes tajusin tuon edeltävän koraalin ranskalaiset vaikutteet. Ehkäpä kysymys on taas siitä perinteestä, josta lopulta kaikki nousee – ja myös luovan työn usein spontaanista ja hieman mystisestä luonteesta... Ja onko tässä sitten ranskalaisuutta – olkoon vaikka näin savolaisittain, että vastuu jää kuulijalle.

---------------------------

Summa summarum. Kyllä minä jo olen oppinut ja ymmärrän, mitä se perinne tarkoittaa. Jokaisen säveltäjän on tunnettava perinnettä ja sitä historiaa, mistä kaikki uusikin syntyy. Tämän luennon otsikko voisi oikeastaan olla "Perinteen varjossa, mutta ei perinnettä rikkoen". Tai ehkäpä "Perinteen suojissa – ei perinnettä rikkoen". Voisiko näihin sanoihin päättää. Vaikka tämä luento on ollut täysin epätieteellinen luonteeltaan, on ollut hyvin mielenkiintoista analysoida sitä mitä on tullut tehtyä – ja samalla todeta sekin, että ehkäpä ne parhaat urkuteokseni ovat vielä syntymättä. Se jää nähtäväksi.

Lopuksi vielä kolme koraalialkusoittoa, Mun hyvään Herraani, Kiitetty olkoon Jumala sekä Tästäkin päivästä tahdon nyt kiittää eli iltavirteen voimme päättää tämän virallisen osuuden.